Rodut
Tältä sivulta löydät lyhyet kuvaukset pelissä olevista roduista.
Weddings
Deimos
Ihmissusi
Tämän vuosituhansia vanhan rodun edustajat uskovat polveutuvansa suoraan Helvetin demoneista, ja he usein näkevät itsensä yhtenä tämän päivän kehittyneimmistä roduista. Deimoksilla on useita alalajeja, mukaan lukien incubukset ja succubukset sekä toiseen haaraan kuuluvat impit. Incubukset ja succubukset kykenevät lajitovereistaan poiketen jopa muuttamaan muotoaan ja vaikuttamaan toisiin vetovoimallaan, kun taas imppejä pidetään deimosten keskuudessa melko kyvyttöminä kaikin tavoin. Alalajista riippumatta deimokset ovat usein pohjimmiltaan viekkaita ja erittäin omanarvontuntoisia, ja hyväsukuisille imago on kaikki kaikessa.
Kaikilla deimoksilla on syntyjään sarvet ja häntä, ja erityisesti kookkaat ja lukuisat sarvet ovat heidän keskuudessaan arvostettu ulkonäköpiirre. Monet ihailevat ja jopa kadehtivat vain incubusten ja succubusten sukuhaaralle synnynnäisiä siipiä ja lentokykyä.
On kiisteltyä, miten ensimmäiset ihmissudet ovat syntyneet. Harvat ihmissudet itse suhtautuvat enää muuttumiseensa kirouksena, mutta kertovat silti yhä lapsilleen tarinoita metsästäjistä, jotka pukivat sudenturkin ylleen ja saivat sudenmuodon rangaistuksena pilkastaan. Suurin osa aikuisista rodun edustajista osaa kontrolloida muuttumistaan, mutta joillain yksilöillä on satunnaisesti kuun kiertoon liittyviä ongelmia asian kanssa. Ihmissudet ovat melko boheemeja ja omavaraisia, sekä asuvat pääsääntöisesti perheyhteisöjensä muodostamissa laumoissa. Laumasta lähtemistä katsotaan kieroon.
Ihmissudet ovat usein hieman suurempia kuin useimmat muiden rotujen edustajat, ja luontaisesti karvaisempiakin. Useilla merkillepantavin ulkonäköpiirre ovat terävät, susimaiset silmät.
Harpyija
Jo vanhoista kreikkalaisista taruista tunnetut harpyijat ovat vuosien saatossa levittyneet eripuolille maailmaa, eikä näihin siivekkäisiin ole enää täysin tavatonta törmätä New Yorkinkaan kaduilla. Noin 80% harpyijoiden lapsista syntyy tytöiksi, joten miesharpyijoiden näkeminen on tänä päivänäkin melko harvinaista. Monien luonnonvaraisten rotujen tavoin erityisesti harpyijanaiset elävät suurissa perheyhteisöissä hyvin vapaata ja estotonta elämää. Perinteiset harpyijat kunnioittavat edelleen vanhaa kreikkalaista uskontoa ja pitävät monenlaisia juhlia sekä suorittavat rituaaleja. Harpyijasuvuilla on myös poikkeuksetta vähintään yksi näkijä, jossa suvun ennustajankyvyt virtaavat voimakkaina.
Harpyijat ovat harvoin täysin puhdasverisiä poikien vähäisen syntyvyyden vuoksi, ja siksi ei ole mitenkään kummallista jos harpyija ei muistuta aivan esiäitejään. Puhdaslinjaisimmilla harpyijanaisilla on linnunjalat, vaihteleva määrä höyheniä ja valtavat siivet, kun taas miespuolisilla sukulaisilla usein ainoa nähtävä rotupiirre ovat siivet.
Deimos
Vampyyri
Serafi
Deimos
Sysihaltija
Nämä vielä joitain vuosisatoja sitten pelätyt olennot ovat tosiaan saaneet tuntea nykymaailman epätasa-arvoisuuden nahoissaan. Kun vampyyrit tulivat laajemmin tunnetuiksi ja puhdasveriset, naiivit ihmiset olivat jo kadonneet kuvioista, uudet lait muuttivat täysin tämän rodun elintavat. Mennyttä olivat yöt, joiden turvin pimeän asukki saattoi vapaasti saalistaa pahaa aavistamattomia uhrejaan kaupungin kaduilla. Nykypäivän vampyyreistä suurinosa elää lähes täysin sossupummien arkea, joutuen tukeutumaan täysin “ruokajonoihin”, joista he saavat absoluuttisen minimin elämiseensä tarvittavista verenluovutuksistaan. Yleisesti heihin suhtaudutaan myös yhteiskunnan pohjasakkana, sillä vampyyrien ruokkiminen vie suuren osan myös sairaaloille tarkoitetuista verenluovutuksista.
Vampyyrit tunnistaa yleisesti terävistä, normaalia pidemmistä kulmahampaistaan ja kalpeasta ihostaan. Joillain yksilöillä esiintyy vuosien saatossa surkastuneita, lentokyvyttömiä siipiä, tai punasilmäisyyttä.
Kukaan tuskin tietää, polveutuvatko serafit oikeasti muinaisista enkeleistä, enkelit kenties serafeista vai onko näillä roduilla ensinkään mitään tekemistä keskenään. Enkelit ovat joka tapauksessa kadonneet aikapäiviä sitten ja serafit jakautuvat lukuisiin alalajeihin deimosten tavoin. He ovat integroituneet tavanomaiseen elämään erinomaisesti ja alhaisemmat serafit saattaa helposta arjessa sekoittaa muihin linnunsiipisiin rotuihin. Huomattavin serafisuku on Laurentiuksen perhe, jotka tunnetaan myös Ilmestyskirjan maailmanlopun ratsumiehinä. Laurentiuksen suvun edustajat ovat lähes poikkeuksetta jonkinlaisessa suuryrityksen johtoasemassa, tai ainakin seurapiireissä.
Serafien piirteet vaihtelevat jonkin verran sukuhaaran ja alalajin mukaan. Vanhimmilla ja korkea-arvoisemmilla serafisuvuilla on usein yhdet tai useammat lentokelpoiset sulkasiivet, kun taas joidenkin serafien siivet pysyvät aina pieniä kerubinsiipinä. Jotkut myös syntyvän kokonaan siivettöminä. Serafit ovat poikkeuksetta luonnostaan vaaleahiuksisia, mutta tämä ei tietenkään estä erityisesti nuorempaa polvea tarttumasta hiusväreihin.
Aikojen alusta on kiistelty, olivatko ihmissilmiltä piilottelevat norjalaiset sysihaltijat sittenkin kääpiöitä, sillä harva oli ennättänyt nähdä näitä kunnolla. Nykypäivänä moisille epäilyksille naureskellaan, vaikka yksikään sysihaltija ei ole varsinaisesti koskaan kieltänyt tätä. Tavallisesti nämä haltijat ovat pidättäytyväisiä ja omaa rauhaa arvostavia, mutta korkea-arvoisena pidetyn perimänsä ansioista mitä oivallisempia keskustelukumppaneita saa hakea. Yrmeän ilmeen ja tuimien silmien takaa välkkyy usein vuosien tuoma viisaus ja kokemus, ja monet heistä rakastavat matkustamista luonnonhelmassa. Sysi- ja muiden Norjan haltijoiden koti, Norjan vuoriston alla ja itse vuorilla sijaitseva Álfheimr, on tyhjentynyt melko ripeästi kaupungistumisen seurauksena, mutta moni haltija palaa edelleen mielellään sukunsa synnyinpaikoille viettämään eläkepäiviään.
Muista haltijoista poiketen, miespuolisilla sysihaltijoilla parta ei ole mikään outo näky. Ennen vanhaan se oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta tänä päivänä jotkut trenditietoisemmat saattavat ajella sen pois kokonaankin. Helpointa sysihaltija on kuitenkin tunnistaa harmaasta ihostaan, jonka sävy vaihtelee yksilöllisesti vaaleasta tummaan, sekä suippokorvista, joiden pituus voi vaihdella pienistä korvanpäistä viitiseentoista senttiin.
Virvatuli
Domovoi
Huldra
Gorgo
Virvatulista on kerrottu tarinoita aikojen alusta asti joka puolilla maailmaa. Salaperäiset ja puoleensavetävät virvatulet ovat usein parhaimmillaan yön pimeinä hetkinä ja viihtyvät usein ammateissa, jossa pääsevät esittelemään taitojaan tulen kanssa. Virvatulet kykenevät hallitsemaan tulta vaihtelevasti; jotkut voivat varastaa liekin kynttilästä ja pyöritellä sitä käsissään kuin lelua, kun taas joillekin tulipallon kutsuminen tyhjästäkään ei tuota vaikeuksia. Yleensä luontainen tulenhallintataito esiintyy voimakkaampana naisilla, mutta poikkeuksiakin on. Virvatulilla on myös taipumusta vetovoimaan, ja yksi jos toinenkin on joskus kokenut virvatulen käsissä leikittelevät kipinät vastustamattomiksi. Ehkä tästä syystä virvatulet nauttivat myös kyseenalaista mainetta ja monet pitävät heitä huijareina ja rikollisina.
Ulkonäöllisesti virvatulet muistuttavat ihmistä, eikä heillä ole yhdistäviä piirteitä. Tummat, jopa mustat hiukset ovat kuitenkin vaaleita yleisempiä, ja virvatulen silmät saattavat olla mustat tai vaaleat kuin liekin sydän.
Slaavilaisesta kansanperinteestä nousevat kodinhenget, domovoit, eivät enää juurikaan muistuta ulkoisesti lähinnä partaansa hukkuvilta peikoilta näyttäviä esi-isiään, vaan sulautuvat nykyään muiden rotujen joukkoon. Vaikka domovoit ovat vuosisatojen aikana karistaneet pelkän palvelusväen stigmansa, monet domovoit viihtyvät edelleen esimerkiksi kiinteistönhuoltajina ja luottamushenkilöimä, ja he ovat todella arvostettua palvelusväkeä vanhoillisemman (ja/tai varakkaamman) väen keskuudessa. Osassa erityisesti perinteikkäämmistä domovoi-suvuista esiintyy edelleen selvänäkijän taitoja ja taipumusta ennustamiseen.
Ulkonäöllisesti domovoit muistuttavat pitkälti ihmistä. Miehillä pitkä parta on tyypillinen, mutta entisestään modernisoituvassa yhteiskunnassa tästäkin ulkonäköperinteensä on alettu luopua. Toisinaan domovoille saattaa kasvaa myös pienet sarvet ja/tai häntä.
Antiikin Kreikan Gorgo-siskostrion jälkeläiset, edelleen gorgoina tunnetut käärmekutriset naiset saavat eritoten miehet yhä kavahtamaan taaksepäin. Gorgojen kivettävä katse toimii ehkä nykyään gorgon tahdon varassa ja sen vaikutus myös saattaa olla peruttavissa, mutta siitä huolimatta heidän katsettaan vältetään usein ja pikkulapsia pelotellaan paikoitellen edelleen tarinoilla käärmepäisistä naisista. Nykyisellään gorgot ovat todella vähälukuinen, mutta melko varakas suku, joihin saattaa toisinaan törmätä esimerkiksi suuryritysten johtoportaassa.
Kaikki gorgot ovat poikkeuksetta naisia. Suvun tunnusomaisia piirteitä ovat hiuksiin sekoittuvat käärmeet, joiden määrä vaihtelee yksilöittäin yhdestä käärmeestä pelkkiin käärmehiuksiin, ja jotkut kykenevät myös muuttamaan hiuksensa käärmeiksi halutessaan ja päinvastoin. Satunnaisesti gorgoilla saattaa esiintyä myös linnunsiipiä, joilla joissain tapauksissa pystyy jopa lentämään. Gorgot käyttävät usein myös silmälaseja tai piilolinssejä, jotka estävät katseen kohteen kivettymisen niissäkin tapauksissa, että gorgon oma tahdonvoima pettää.
Virvatuli
Deimos
Matagot
Fauni & Satyyri
Deimos
Huldra
Matagotit ovat alkujaan Ranskasta kotoisin oleva muodonmuuttajarotu, joiden uskottiin aikoinaan tuovan onnea omistajalleen. Nykyään matagotit ovat itsenäisiä oman tiensä kulkijoita, joita tapaa lähes kaikkien muiden rotujen parissa. Jotkut vanhemmat ja taikauskoisemmat sukupolvet uskovat edelleen matagotien onnea tuovaan voimaan, ja niinpä stereotyyppinen kuva matagotista on edelleen jonkun rikkaan vanhuksen vuoteessa loikoileva siipeilijä. Todellisuudessa matagoteja löytyy sekalaisista ammateista ja elämäntilanteista muiden rotujen tavoin.
Matagotit osaavat halutessaan muuttaa muotoaan kissoiksi. Yleensä kissamuoto on musta, mutta myös muita värivariaatioita on esiintynyt jo kauan. Ihmismuodossaan matagoteilla on yleensä kissankorvat ja/tai häntä.
Kreikkalaisilla satyyreilla ja roomalaisilla fauneilla on enemmän yhtäläisyyksiä, kuin kummatkaan haluavat myöntää. Vaikka satyyrit eivät enää vietäkään aikaansa jumalten seurassa, ovat nämä edelleen persoja maallisille nautinnoille, kuten ruualle, viinille ja petipuuhille. Kummankin rodun edustajilla on vähän funktionaalisen alkoholistin mainetta. Siinä missä faunit ovat usein ilomielisiä ja hieman naiiveja, ovat satyyrit puolestaan luonnostaan juonikkaita ja keppostelevia.
Sekä fauneilla ja satyyreilla on erittäin lajiominaiset, vuohen- tai pässinomaiset sarvet. Vanhemmissa linjoissa sorkat, karvajalkaisuus ja töpöhäntä ovat yhä huomattavia piirteitä, mutta joillekin jälkeläisille saakka nämä eivät ole periytyneet.
Nämä syvistä metsistä kotoisin olevat olennot rakastavat luontoa ja ovat usein omaa rauhaa rakastavia, salaperäisiä ja joskus jopa hieman pahansuopia. Vaikka osa näistä luonnonhengistä onkin vaeltanut asumaan jopa suurkaupunkialueille, he yleensä viihtyvät lähempänä kaupungin reunoja, tai etsivät asuntoa puistot ja suuret puutarhat mielessään. Puhutaan että jotkut huldrat yhä houkuttelevat pahaa aavistamattomia koteihinsa vetovoimansa avulla, vaikka suurimmilta osin kyseessä ovat vain pinttyneet vanhat ennakkoluulot.
Huldran tunnusomaisiin piirteisiin kuuluu ontto ja/tai kaarnan peittämä selkä, sekä lehmän tai ketun häntä. Kaikilla ei näitä molempia piirteitä tänä päivänä kuitenkaan esiinny.
Matagot
Feeniks
Fauni & Satyyri
Liekkiö
Gorgon
Mara
Feeniksit nauttivat edelleen melko tarunhohtoista mainetta, eikä ehkä ihme. Täysin sukupuolettomat feeniksit eivät varsinaisesti lisäänny, vaan feeniksin poltetun ruumiin tuhkista syntyy uusi feeniks, edeltäjänsä reinkarnoitunut sielu uudessa kehossa. Muutoin feeniksien elämä ei poikkea muiden rotujen päivittäisestä elämästä, mutta hiukan pidättyväisinä ja salaperäisinäkin pidetyt harvalukuiset feeniksit viihtyvät usein melko valikoidussa seurassa tai vaeltavat maailmalla koko ikänsä.
Feeniksit ovat muodonmuuttajia, joiden lintumuoto on melko kookas ja väriltään punakultainen. Ihmismuodossaan feeniksit säilyttävät toisinaan siipensä, mutta ne ovat harvoin lentokykyisiä. Feeniksien ihmissilmät saattavat ihmisille tyypillisten värien lisäksi olla punertavat tai kultaiset, ja ne yleensä tummuvat iän myötä, kunnes ne muistuttavat enää vaivoin hehkuvia kekäleitä. Muutoin feeniksit voivat olla ihmismuodoltaan jokseenkin millaisia tahansa; vaikka yksittäisissä henkilöissä esiintyykin vaihtelua feminiinisyyden ja maskuliinisuuden suhteen, mieltävät feeniksit itsensä poikkeuksetta sukupuolettomiksi.
Nämä traagiset vainajaolennot ovat naimattomien äitien surmaamien lasten henkiä, jotka on usein haudattu niiden asuttaman alueen läheisyyteen. Niitä on kovaäänisyytensä ansiosta vaikeaa olla huomaamatta, sillä ne saattaa silloin tällöin kuulla lohduttomasti vaikertamassa hautapaikkansa luona. Liekkiöt eivät itsessään oikeastaan ole mikään rotu, vaan pikemminkin rauhattoman sielunsa ruumiillistuma. Surustaan huolimatta näiden tiedetään myös keppostelleen elävien kustannuksella, mikä ehkä tuo liekkiölle jotain lohtua sen tilanteeseen.
Liekkiöt esiintyvät joskus jättimäisen kummituksen tai linnunpäisen ihmisen muodossa, mutta erityisesti nykypäivinä nämä harvoin havaittavat lasten sielut ottavat useimmiten sen muodon, jossa ne olisivat tänä päivänä jos olisivat yhä elossa. Täten ei ole mitenkään tavatonta, että 70-luvulla surmattu lapsonen ilmestyy äidilleen viisikymppisen miehen hahmossa.
Yöaktiiviset, kammottavan näköiset marat kavahduttavat niitä, jotka heihin sattuvat törmäämään tänä päivänäkin. Näihin pimeää rakastaviin ja selkäpiitä karmiviin olentoihin ei ihan helposti omin ehdoin törmääkään, sillä maran paikka on siellä, missä kaikki ympärillä uinuvat. Marat mahtuvat kulkemaan pienimmistäkin rakosista, ja kapuavat pahaa aavistamattoman nukkujan rintakehälle ja ruokailevat näiden unilla. Monet yhdistävät marat suoraan painajaisiin, eivätkä he ole täysin väärässä. Marojen vaivaamat heräävät useisiin otteisiin pitkin yötä tukahduttavaan tunteeseen ja jotkut marat kykenevät aiheuttamaan hallusinaatioita hereillä olevillekin. Kukaan ei ole täysin varma, mistä nämä olennot ovat lähtöisin.
Nykypäivänä suuri osa maroista elää rikollista elämää, tuppautuen humalaisten matkaan ravintoa saadakseen, mutta jotkut kaidan tien kulkijat maksavat unista, ja harvinaisissa tapauksissa toimivat jopa arvostettuina, kokeellisina uniterapeutteina.
Marojen ulkonäkö voi vaihdella suurestikin yksilöstä toiseen, ja sen takia näiden painajaismaisten olentojen lukumäärästä onkin miltein mahdotonta pysyä kärryillä. Ainoa yhtä pitävä piirre on ulkomuoto, joka aiheuttaa puistatuksia lähes kaikissa muiden rotujen edustajissa ja välillä jopa paniikkitiloja herkimmissä.